Sofia Koski

En todellakaan kuvailis itseäni helposti lähestyttäväks tai sosiaaliseks persoonaks. Mä nautin olostani hevosten keskellä, koska niille mun ei ikinä tarvii selitellä mitään. Tuntemattomien ihmisten kanssa mä puhun vaan jos mulle puhutaan, mutta muuten pysyn hiljaa. Vihaan olla huomion keskipisteenä ja muutenki välttelen isoja porukoita. 

Mua katsoessa ei ehkä tuu ensimmäisenä mieleen heppatyttö, mutta sellanen mä oon aina ollu. Hevoset on aina ollu mun parhaita ystäviä ja mun on kaikkein helpointa olla tallilla, missä saan olla kaikessa rauhassa. Mulle myös muu talliporukka on aina ollu vähän ku perhettä. Niiden kanssa mä yleensä uskallan olla vähän avoimempi ja jopa ite alottaa keskusteluja.

Mä oon oikeasti ihan hauskaa seuraa. Varsinki jos ymmärtää mun sarkastista ja kaksmielistä huumoria. Mä yleensä pääsen vauhtiin sillon, kun tunnen oloni tarpeeks kotosaks ihmisten seurassa. Ujon ihmisen seuraan mua ei kuitenkaan kannata laittaa kahdestaan, koska siitä seuraa vaan kiusallinen hiljasuus. 

Mä oon kotosin Jyväskylästä, mutta mä oon muuttanut koko elämäni ajan kirjaimellisesti ympäri maailmaa. Ala-asteen neljä ensimmäistä luokkaa mä kävin ihan Suomessa, mutta sen jälkeen me muutettiin jo Saksaan. Ylä-asteen me asuttiin Sveitsissä ja sen jälkeen mä lähdin lukioon Jenkkeihin. Mun isä muutti aina työn perässä ja me muutettiin mun isän perässä. Lukion jälkeen mulla ei ollu mitään hajua siitä, mitä mä halusin tehä mun elämällä, joten mä päätin lähteä groomiks Alankomaihin. Mä vietin siellä muutaman vuoden, ennen ku päätin tulla takasin Suomeen. 

Ainoo pysyvä asia mun elämässä on ikinä ollu hevoset, eikä mulla koskaan ollu omaa hevosta. Siinä mä sitte menin ja hankin itelleni 1-vuotiaan suomenhevostamman. Nyt kolme vuotta ja neljä tallia myöhemmin mä löydän itteni Sotamaalauksesta keskeltä ei-mitään ja viihdyn paremmin ku koskaan.